Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Emotionaalinen turva välittyy meistä kyllä, kunhan se on sisälle saanut kokemuksista syntyä
Emotionaalinen turva on kokemus, jota ei voi tavoittaa suorittamalla, tekemällä, lukemalla kirjoja tai pelkästään verbaalisesti sanoittamalla.
Sen pääsee vähitellen kokemaan, kun uskaltaa kokea kipeitäkin, usein vuosikausia alas painettuja tunteitaan itselleen turvallisessa ympäristössä ja jossa läsnäoleva toinen ihminen pystyy niitä ottamaan vastaan ja omalta osaltaan välittämään turvaa.
Emotionaalinen turva on siis yhdeltä näkökulmaltaan ihmiseltä toiselle lahjana annettava, sanattomasti aistittava kokemus, mikä alkaa kerta kerralta juurtumaan itseen omaksi voimavaraksi. Kokemukseksi, että selviää.
Ettei voimakkaissakaan hankalissa tunteissa ole mitään pahaa. Niihin ei kuole, eivätkä ne satuta, vaikka niiden kokeminen onkin ehkä epämiellyttävää tai raskasta.
Kokemus kokemukselta emotionaalinen turva itsessä vahvistuu.
Tietää, että itsessä on nyt myös se osa, joka aiemmin tuntui olevan saavutettavissa vain toisen ihmisen turvan välittämisen kautta.
Näin ihminen vapautuu omien tunteiden alas painamiselta elämään täydesti kaikkia tunteita läsnäolevissa hetkissä.
Tämän myötä hän ei hätkähdä toisenkaan voimakkaita tunteita tai reagointeja, koska itsessä ei enää ole niin voimakasta pelko-kohtaa, johon nuo reagoinnit ehkä aiemmin ovat resonoineet.
Pelon asteittaisen sulamisen kautta itseen laskeutuu enemmän rakkautta ja luottamusta. Tuon rakkauden kautta olemuksestamme välittyy automaattisesti enemmän turvaa kuin uhkaa, pelkoa, tuomitsevuutta, epävarmuutta, rankaisemisen tai oikeassa olemisen halua tai arvostelua.
Tunnetason turvan alkukantaisimmat kokemukset saamme, kun hätää kokevana pienenä ihmisenä lähellämme on turvallinen, vakaa aikuinen, joka kannattelee ja omalla olemuksellaan sekä tunnetason sanattomalla viestinnällään osoittaa meille, että ”olet turvassa”, ”olen tässä kanssasi, enkä jätä yksin”, ”kannattelen tätä kokemusta kanssasi”, ”selviämme yhdessä”, ”minä tiedän omakohtaisesti tämän, enkä hätkähdä voimakastakaan reagoimistasi”, ”osoitan, että tunteminen on turvallista ja maailma on kaunis paikka”, ”ymmärrän, että rajukin käytöksesi heijastelee vain sisälläsi olevia tunteita ja ymmärrän siksi pysyä itse lähelläsi rauhallisena”, ”en tuomitse tai vaadi sinua rauhoittumaan, koska tiedän, ettet pysty siihen juuri nyt”, ”minä pysyn vierelläsi ja kutsun lempeästi pois jumeista, mykkyydestä tai kuoresta, jonka olet ainoana selviytymiskeinona ympärillesi kasvattanut”, ”minä olen tässä ja osoitan, että on turvallista olla kanssani kontaktissa”.
Harvoin sellainen on kuitenkaan ollut meillä kellään koko ajan totta lapsena. Useimmat meistä ovat kokeneet tavalla tai toisella emotionaalista hylkäämistä, huomioimattomuutta ja tahatontakin ohittamista tunteidemme hetkillä.
Siksi vastuun ottaminen omista tunteista aikuisena on ensiarvoisen tärkeää, menneisyydestäsi huolimatta ja juuri siitä johtuen.
Sekä oman hyvinvoinnin kuin läheistenkin hyvinvoinnin kannalta. Etenkin omien lastemme ja niiden lasten kannalta, joiden kanssa ehkä ammattilaisina teemme työtä. Kohtaamme heitä joka ikinen päivä, monenlaisissa tunnekirjoissa, joissa jokaisessa voimme joko vahvistaa emotionaalisen turvan kokemusta tai edelleen vahvistaa sitä kokemusta, ettei tunteminen ole turvallista tai että ainakin siitä seuraa jotain pahaa, vähintään aikuisen tuomitseva reagointi.
Kun itsessään kohtaa kipeitä asioita, rinnalle tarvitaan rakkautta itseä kohtaan. Siksi itseään ei voi katsoa aidosti ilman rakkautta.
Kun itseään katsoo rakkauden silmin, löytää rakkauden itseään kohtaan.
Oman keskeneräisyyden hyväksymisen kautta rakkaus asettuu omaan olemukseen. Kun mitä tahansa asettuu omaan olemukseemme, se alkaa välittyä myös ympärillemme. Alamme nähdä itsemme lisäksi myös muut rakkauden kautta, armollisesti.
Sellaisen ihmisen lähellä on yksinkertaisesti hyvä olla. Tietää, että on hyväksytty, oli millainen tahansa.
Selässä ei tunnu toisen arvostelu, tuomitseminen tai tarve miellyttää toista pitämällä omat tunteet sisällään.
Näin aikuisen oman olemuksen kautta syntyy syvin tila lapselle olla se, joka hän on, siinä keskeneräisyytensä kohdassa, missä hän on.
Yhtä vaillinaisena kuin aikuinenkin. Yhtä kykenemättömänä, yhtä osaamattomana.
Syntyy sydämen tason yhteys kahden tasavertaisen ihmisen, aikuisen ja lapsen välille.
(Jääskinen, Pellicioni: Mitä sä rageet? Lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen, LK 2017)