Kirjoittaja Mari Holmberg
Tunteet hoitotyössä – mihin ne kuuluvat, saako niitä tuntea?
”Tämä maitohan on ihan väärän lämpöistä, oliko tämäkin liian vaikea tehtävä!” Potilaan äidin kireät sanat kaikuvat korvissani. Huomaan kehoni jännittyvän. Puna lehahtaa poskiin, sydämen syke tuntuu lähes kivuliaan kiivaana rinnassa ja keskittyminen on vaikeaa. Tuntuu mahdottomalta pitää ajatus ammattimaisen kirkkaana, kun keho huutaa hätää.
Tunnistan häpeän kylmän kouran, joka kapuaa selkänikamia pitkin ylös ja pyyhkäisee koko kehoni läpi, vieden mennessään liskoaivoista nousevan alkukantaisen käskyn taistella tai paeta. Jäljelle jää lamaannus.
Niinpä. Tietenkään en osannut lämmittää maitoa oikealla tavalla. Kyllä tuo äiti on aivan oikeassa. Miten edes ajattelin, että tämä olisi voinut mennä hyvin.
Yhteys katoaa
Tuossa hetkessä tuntuu, että olen menettänyt yhteyden paitsi äitiin ja pieneen potilaaseen, mutta ennen kaikkea olen kadottanut yhteyden itseeni. Sen yhteyden, joka rakentaa katseiden, ilmeiden, pienten hymyjen ja kosketusten avulla siltaa minun ja potilaan välille. Sen yhteyden, joka pitää minut kiinni itsessäni silloinkin, kun työn haastavat kohtaamiset herättävät itsessä voimakkaita tunteita, jotka niin helposti vievät mennessään. Sen yhteyden, jonka avulla hoitotyötä – kohtaamistyötä – tehdään.
Tämä yhteys on kuin ankkuri, joka pitää minut kiinni laiturissa silloinkin, kun myrskyää. Ja nyt olen ulapalla tuuliajolla.
Kaikki se jännitys ja lihastonus joka juuri äsken viritti kehoani taisteluvalmiuteen, on tipotiessään.
Tuntuu kuin terveyssandaalini olisi huomaamattani vaihdettu lyijysaappaisiin.
Työssäni sairaanhoitajana olen kohdannut lukemattomia haastavia tilanteita potilaiden kanssa. Tilanteita, joissa on ollut suuria ja hankalalta tuntuvia tunteita läsnä.
Juuri tämä kohtaaminen on jäänyt erityisen hyvin mieleeni, sillä tämän tilanteen pohtiminen jälkikäteen on muuttanut koko tapaani ajatella ja tehdä hoitotyötä.
Kysymys on tarpeista.
Erilaiset tarpeet ja niihin reagoimisen tavat
Jos olet hoitoalalla, uskallan väittää, että mieleesi tulee ensimmäisenä ihmisen fysiologiaan liittyviä tarpeita, kuten ruuansulatukseen tai nestetasapainoon liittyviä asioita.
Nyt on kyse kuitenkin erilaisista tarpeista. Tarpeista, jotka tyydyttyessään ohjaavat meitä kokemaan helppoja ja kepeitä mielihyvän tunteita ja jäädessään tyydyttymättä hankalia ja ikävältä tuntuvia mielipahan tunteita.
Tarpeista, joita on meillä ihan jokaisella, niin potilaalla kuin hoitajallakin.
Töissä hankalissa tunnetilanteissa tunnistan itsessäni kaksi helposti tarjolla olevaa tapaa reagoida. Toinen on ylläkin kuvattu lamaantuminen, jolloin oma sisäinen puhe on hyvin ankaraa ja mitätöivää.
Keho huutaa hätätilaa, mutta toiminnan tasolla tämä kaikki näyttäytyy passiivisuutena. Veri kohisee korvissa ja tuntuu kuin sydän muljahtaisi hetkenä minä hyvänsä ulos rinnasta, mutta on vaikea tai lähes mahdotonta toimia tai reagoida yhteyttä vaalivalla tavalla.
Vai reagoisinko vastustamalla?
Toinen helposti tarjolla oleva tapa reagoida on vastustaminen. Potilaan edessä pystyn toimimaan ammatillisesti, pahoittelen maidon väärää lämpötilaa ja ehkä poistun tilanteesta ja toivon asian tasaantuvan itsestään.
Heti huoneen ulkopuolella mieli alkaa kuitenkin käydä kierroksilla, ja kehossa tapahtuu tismalleen sama reaktio kuin lamaannuksessakin.
Sisäinen puhe ja ajatukset ottavat kuitenkin erilaisen suunnan.
”Mitä ihmettä! Tässä yritetään vaan auttaa ja tämäkö on kiitos?”
”Mikään ei riitä!”
”Selvä, jos tämä on vastaanotto niin en viitsi minäkään enää yrittää!”
Todennäköisesti ensimmäinen vastaantuleva kollega saa kuulla, miten hankala potilas on kyseessä ja miten hänen hoitamisensa on aivan mahdotonta.
Saatan jopa sanoa, että ”kannattaakin olla sitten vähän varuillaan jos menet sinne huoneeseen, eikä mitään ylimääräistä kyllä siellä sitten voi tehdä tai jutella”.
On enemmän kuin todennäköistä, että ”hankalaa ja kiittämätöntä” potilasta päivitellään myös kahvi- tai lounastauolla.
Järjellä ymmärrän kyllä, mutta keho tuntee toista
Järjen tasolla ymmärrän, että tässä ei ole kysymys minusta henkilökohtaisesti tai maidonlämmityskyvyistäni tai pätevyydestäni toimia sairaanhoitajana. Mutta kehollinen kokemus on päinvastainen.
Keho kun puhuu meille suoraan, ohi kognitiivisen ymmärryksemme ja osaamisemme.
Tilanteiden jälkeen olo jää monesti epämääräiseksi ja hähmäisen hankalaksi. On vaikea tunnistaa mistä tässä nyt oikeastaan on kysymys, ja toimivimmalta keinolta tuntuu oksentaa se kaikki epämääräisyys kollegalle.
Inhimillistä. Niin inhimillistä.
Jotta voisimme saada kiinni siitä, mitä näissä tilanteissa oikeastaan tapahtuu, tarvitsemme tietoisuutta. Tietoisuutta siitä, mitä minussa itsessäni tapahtuu. Mitä huomaan omassa kehossani? Mitä huomaan ajatuksissani? Mitä huomaan toiminnassani? Näiden huomioiden tekeminen siinä hetkessä, kun tunne on voimakas ja tilanne päällä, ei todellakaan ole helppoa ja vaatii paljon harjoittelua.
Pidetään nämä kaikki vaan poissa mielestä
Monta kertaa huomaa toimivansa vanhojen mallien ohjaamana, omia arvojaan vastaan. Ei ole ollenkaan yksinkertaista alkaa muuttaa ehkä vuosikymmeniä vanhoja toimintatapoja. Tapoja, jotka ovat palvelleet ehkä joskus, mutta eivät enää tänä päivänä. Tapoja reagoida, jotka kumpuavat ehkä jo omasta lapsuudestani. Siitä miten minua on kohdattu niissä hetkissä, kun olen ollut vihainen, surullinen tai pelästynyt.
Ei ihan yksinkertaista, mutta ei myöskään mahdotonta.
Ilman tietoisuutta siitä, mitä minussa tapahtuu, jäämme ulapalle tuuliajolle, omien epämääräisten olojemme vietäväksi.
Oma toimintatapani oli hyvin pitkään vain toivoa, että tuo epämääräisyys häviäisi itsestään, kunhan vain yritän olla ajattelematta sitä. Työpäivän päätteeksi riisuin työvaatteet, suljin pukukaapin oven ja yritin jättää työasiat työpaikalle, niinhän hyvä hoitaja tekee.
Mitä sinnikkäämmin koitin pitää potilaat ja kohtaamiset pois mielestäni, sitä varmemmin niitä mietin niin tietoisesti kuin tiedostamattakin. Pinna alkoi kotona kiristyä pienistäkin asioista ja töissä aloin suorastaan vältellä tilanteita, joissa saattoi olla läsnä voimakkaita ja hankalia tunteita. Ymmärrätte, että osastolla, jossa hoidetaan vakavasti sairaita ihmisiä, tämä alkoi muodostua ongelmalliseksi.
Kohtaamiset, jotka ennen olivat olleet työn suola ja merkityksellisyyttä lisäävä kokemus, olivatkin muuttuneet energiaa syöviksi ja painolastia lisääviksi.
Tilaa kohtaamiselle alkaa syntyä
Vähitellen, kun olin saanut lisää tietoa ja ennen kaikkea ymmärrystä tarpeista, tilaa kohtaamiselle alkoi taas syntyä.
Hankaliinkin tunnetilanteisiin alkoi löytyä ihan uudenlaista rohkeutta sekä kykyä nähdä potilaiden sanojen ja ensimmäisten reaktioiden taakse. Luoda ja rakentaa yhteyttä hankalissakin tilanteissa. Mutta mikä tärkeintä, aloin huomamaan, että yhä useammin oma pakkani pysyikin koossa, ja pystyin säilyttämään ankkurin kiinni laiturissa.
Tällaisten onnistumisten kautta koin merkityksellisyyttä, kyvykkyyttä ja voimaantumista.
Iloa siitä, että ehkä minusta sittenkin on tähän työhön!
Ymmärrys maitopulloäidille löytyy – ja paljon muutakin
Aloin löytämään ymmärrystä maitopulloäitiä kohtaan.
Arvailen, että hän olisi ehkä kaivannut lisää luottamusta ja varmuutta, olihan hän juuri kuullut lapsensa olevan vakavasti sairas.
Hän olisi ehkä kaivannut suojaa, tilaa surra ja mahdollisuutta vaikuttaa edes johonkin asiaan juuri ympäripyörähtäneessä maailmassaan. Luulen, että hän olisi kaivannut arvostusta omanlaisiaan toimintatapoja kohtaan.
Hän olisi varmasti kaivannut ennakoitavuutta, sillä nyt hänelle vieraita asioita vain kerrottiin aina seuraava seuraavan perään. Mutta arvelen, että ennen kaikkea hän olisi kaivannut turvaa. Turvaa tulla kuulluksi kaiken tuskansa ja pelkonsa kanssa.
Tämän äidin maailma oli juuri särkynyt tavalla, jota ei voi korjata kauniilla sanoilla tai huomion siirtämisellä seuraavaan aiheeseen.
Myöhemmin ymmärsin, että tämän äidin ja minun omat tarpeeni olivat hyvin samanlaisia.
Minä olisin kaivannut arvostusta siitä, että pyrin parhaan ammattitaitoni mukaan auttamaan ja tekemään kaikkeni, jotta potilaalla ja perheellä olisi parempi olla. Olisin kaivannut myös mahdollisuutta vaikuttaa, ja ajattelin että edes lämmittämällä tämän maidon heidän puolestaan voin sen tehdä.
Minäkin olisin tarvinnut turvaa.
Äidin vaativa ja voimakas äänensävy osui itsessä johonkin hauraaseen kohtaan ehkä kaukaa omasta menneisyydestä, joka aktivoi kehomuististani toimintakoodin: vaara, jähmety.
Potilaiden kohtaamista uudella tavalla
Tarpeisiin tutustumalla olen saanut itselleni uudenlaisen, konkreettisen, työkalun hoitotyön tekemiseen ja potilaiden kohtaamiseen.
Niin kauan, kun hoitotyötä tekevät ihmiset eikä robotit, tarpeiden merkitystä ei voi sivuuttaa.
Kun seuraavan kerran tunnistat itsessäsi hankalan tunnetilanteen jälkeen hähmäisen epämääräisyyden, pysähdy hetkeksi sen äärelle ja kysy itseltäsi:
Mitä minä olisin tilanteessa tarvinnut?
Artikkelin kirjoittaja Mari Holmberg toimii sairaanhoitajana ja psykososiaalisen tuen vastuuhoitajana lasten ja nuorten syöpä- ja verisairauksien osastolla Turun yliopistollisessa sairaalassa. Lasten ja nuorten tunnetaito-ohjaajana tunnetaidot ja tunteiden tukeminen ovatkin Marilla vahvasti läsnä osastotyössä.
Mari on lisäksi Tunne & Taidan asiantuntijakouluttajana mukana kouluttamassa mm. sote-kuntayhtymän työntekijöitä, hoito- ja kohtaamistyön ammattilaisia sekä lasten ja nuorten tunnetaito-ohjaajia Turussa järjestettävissä koulutusryhmissä. Hän on myös rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja (RVO).
Mari toimii toisena kouluttajana Mikkelin kesäyliopiston kanssa yhteistyössä järjestämällämme kolmen iltapäivän intensiivikoulutuksessa ”Tunteet kohtaamistyön tukena – jumista yhteistyöhön”. Koulutuskokonaisuus alkaa 20.9.2023 ja siihen voi ilmoittautua 6.9. saakka.
Mari on kouluttajana Turussa 25.9.2023 alkavassa Lasten ja nuorten tunnetaito-ohjaajakoulutuksessa. Lue lisää ja hae mukaan!
Marista voi lukea enemmän artikkeleista Tunteita sanoittamalla voi tukea koko perhettä kriisin kohtaamisessa ja Ammattilaisten omat tunteet lasten erikoissairaanhoidossa
Katso myös Marin lyhytvideot ammattilaisten tunteista!