Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen, Kuvat Ingimage
Opi perustunteista: Suru kutsuu pysähtymään äärelleen
Suru on tunteistamme hiljaisin ja pysähtynein. Se hidastaa kehomme toimintoja eniten, jopa ruoansulatusta myöten. Suru on erilaista riippuen siitä, kuinka merkittävä asia surun aihe kokijalleen on.
Suruja on monenlaisia ja monen kokoisia.
Keho ohjaa meitä surussa lepäämään ja antamaan sille tilaa. Suruun liittyy usein itku: se vapauttaa mielihyvähormoni endorfiineja. Itku tekee siis kyynel kerrallaan tietä myös hyvälle ololle.
Jokainen suree tavallaan; toinen kaipaa enemmän yksinoloa, toinen seuraa ja lohtua. Tärkeintä on antaa surulle aikaa.
Surevan oloa ei tarvitse kiirehtiä muuttamaan paremmaksi, vaan surulle kannattaa antaa rauhassa aikaa. Riittää, että on toisen vierellä ja kuuntelee. Vaikka sitten hiljaisuutta yhdessä. Sitä lohduttomuutta, mitä suru juuri siinä hetkessä herättää.
Surulle on tärkeää antaa tilaa tehdä hiljaista työtään meissä.
Kipeydestään huolimatta.
Mitä nykyään surusta ja suremisesta tiedetään?
Suruun on pitkään liitetty eri vaiheita. Kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen ovat pohjautuneet psykiatri Elisabeth Kübler-Rossin paljon siteerattuun, v.1969 julkaistuun vaihemalliin, jonka hän kehitti haastateltuaan 200 kuolemansairasta potilasta. Malli siis kuvasi kuoleman kohtaamista, mutta on yleistetty myöhemmin hieman virheellisestikin koskemaan kaikkia suruprosesseja. Harmillisesti mallista puhuttaessa on usein jätetty pois Kübler-Rossin alunperin siihen liittämä toivo, joka oli hänelle olennainen osa koko prosessia.
Kübler-Rossin vaihemallissa suru etenee tiettyjen vaiheiden kautta. Sen mukaan alussa meidän voi olla vaikea uskoa sitä, mitä on tapahtunut. Voimme tulla vihaisiksi siitä, että jokin otettiin meiltä pois. Viha kun tulee usein surussa paikalle, kun mielen on vielä vaikea hyväksyä tapahtunutta. Saatamme ajatella, että jos vain olisin tajunnut toimia toisin, tätä ei olisi tapahtunut. Voimme kokea syyllisyyttä tapahtuneesta tai miettiä, miten voisimme palata entiseen, jolloin kaikki vielä oli hyvin.
Kuitenkin se, mitä on tapahtunut, on tapahtunut. Surussa tulee lopulta vaihe, jossa ymmärrämme, että kaikki se, mitä on tapahtunut, on todella tapahtunut. Kun hyväksymme sen, tulee varsinaiselle surulle tilaa. Silloin vaivumme kunnolla suremaan.
Myöhemmin Kübler-Rossin, samoin kuin brittipsykiatri Bowlbynkin v.1980 esittelemän toisenlaisen surun vaihemallin on katsottu käsittävän enemmän traumaattisen kriisin kuin surun vaiheita.
Sittemmin on ymmärretty, että vaihemallit yksinkertaistavat liiaksi surun kulkua ja antavat viitteitä, että surua tulisi jotenkin aktiivisesti työstää päästäkseen johonkin lopputulokseen. Traumaattisessa ja äkillisessä surussa vaihemalleista saa toki yhä edelleen ymmärrystä.
Surua on kuitenkin myös muunlaisia, kuten lapsettomuuteen, puuttuneeseen vanhemmuuteen tai yksinäisyyteen liittyvää.
Vaihemallien sijaan nykyään ajatellaankin, että surulla on akuutti, reaktiivisempi vaiheensa ja sitä seuraava sopeutusmisprosessi, mikä voi kestää loppuelämämmekin ja minkä aikana löydämme keinoja elää menetyksemme kanssa.
Nykyään tunnustetaan myös, että suruun liittyy raskaiden tunteiden lisäksi paljon kannattelevia mielihyvän tunteita kuten kiitollisuutta ja iloa. Surun sanotaankin olevan sen arvoon nousemista, mitä on ollut ja mitä ollaan ehkä yhdessä pois siirtyneen kanssa koettu tai mitä menetyksestä huolimatta jäljelle jää. On myös todettu, ettei kiintymyssuhde suinkaan pääty kuolemaan, vaan voi jatkua sen jälkeenkin muistosuhteena.
Vuosituhannen vaihteen surututkimuksissa tuotiin esiin ns. kaksoisprosessimalli, jossa ihminen siirtyy menetysnäkökulmasta toipumiseen ja liikkuu myös niiden välillä.
Toipumisprosessi on aina yksilöllinen ja vie aikaa. Kiire ei surun kanssa sovi yhteen, sillä surun tahti on hidas ja pysäyttävä. Ja sitähän elämämme myös välillä tarvitsee.
Menetys ja suru ovat aina myös tie kohti uutta.
Suru on kunnianosoitus menneelle ja tärkeä vaihe siihen, että voimme alkaa suunnata kohti jotain uutta, pikkuhiljaa iloakin.
Jos emme saa surtua kunnolla, vetää suru meitä koko ajan enemmän kohti alakuloa ja masentunutta mieltä. Pidätelty itku ja suru estävät ilon tuntemisen.
Suru opettaa elämään hetkessä. Nauttimaan elämästämme tässä ja nyt, ilman että haikailisimme johonkin tulevaan tai johonkin, mitä meillä ei ole.
Lähteenä hyödynnetty: Suru, toimittanut Tuula Lahti (Duodecim 2020)
Lue myös muut Opi perustunteista! -sarjan jutut täältä!
Sadan kuin tuhannet pisarat
Kuin tuhat maata syvältä vavisuttavaa järistystä.
Niin minä sadan, kun sylissäsi saan turvan.
Tilan, jossa sataa.
Kun et murehdi sitä, että kastut tai muuttuuko sateeni myrskyksi.
Tai että miksi se nyt näin sataakin.
Olet vain. Ja annat sateeni sataa.
Niin minä sadettuani tarpeeksi alan nähdä saman sateenkaaren
kuin sinäkin. Alan nähdä pisaroideni voiman ja merkityksen.
Kuulen jo tanssiin kutsun.
Ja vastaan.
Sadetanssia minä tanssin.
©Anne-Mari Jääskinen, 2015
Hyviä vinkkejä lapsen ja nuoren surun kohtaamiseen on kirjattu ylös Henna-Riikka Hiltusen Lapsen ja nuoren surun tukeminen. Opas lasten ja nuorten kanssa työskenteleville. -oppaaseen (2016).
Nuoret Lesket Ry:n sivuilta löytyy myös paljon materiaalia.
HARJOITUS
Surupesä
Surulle ja suremiselle voi tehdä oman pienen surupaikan.
Laita sopivalle pöydälle tai hyllylle esiin muistoja siitä, minkä menettämistä suret. Valokuvia, piirroksia, lehtileikkeitä, kiviä tai vaikka laulun sanoja. Laita muistot kauniisti esille tai piiloon laatikkoon tai rasiaan. Sieltä voit ottaa ne esiin silloin, kun haluat kutsua surun luoksesi, muistella ja surra mennyttä.
Surullasi on näin ihan oma paikkansa, yksityinen surupesäsi, jonka äärellä saat surra juuri niin kuin haluat.
Voit asettaa surupesän lähelle viltin tai peiton, johon voit kääriytyä surusi hetkeksi. Jos sinulla on mahdollisuus, voit kuunnella surressasi jotain itseäsi lohduttavaa tai muistoosi liittyvää musiikkia.
Harjoitus kirjasta: Anne-Mari Jääskinen: Mitä sä rageet? # tunteita sikanolosta sairaan siistiin, 2017