Miten vaikea sitä onkaan välillä muistaa. Että ihan kaikki me, auttamis- ja kohtaamistyön ammattilaisia myöten, tarvitsemme itsekin kannattelua. Paljon kannattelua. Kuuntelua. Syliä ja korvaa.

Että vaikka me tuemme ja autamme toisia, ei se tarkoita, että olisimme itse kaikkivoipaisia. Ettemme itse kompuroisi ja mätkähtelisi rähmällemme. Ettemme kuormittuisi tai että ainakin pystyisimme huolehtimaan palautumisesta ammattimaisin ottein. Tuosta vaan.

Mutta ei se vaan niin mene. Me kuormitumme itsekin. Tipahtelemme yhteydestä. Koemme kriisejä. Olemme ihmissuhdesolmuissa. Tunnekuopissa. Rähmällämme ja ketarat oikosena. Välillä ja toisinaan pidemmänkin aikaa.

Emmekä me itseämme pysty kuopista nostamaan. Ei samaan aikaan voi olla sekä kuopassa että sen reunalla vinssin kanssa. Siihen tarvitaan toista. Kuuntelijaa, toivon tuojaa ja ylös nostajaa. Muistuttajaa ja tukijaa. Että kyllä me selvitään tästä. Minä autan sinua.

Joskus tarvitsemme liiassa vauhdissamme pysäyttäjää, joskus vauhtiin potkijaa. Niin me tarvitsemme. Toinen toisiamme ammattilaisinakin.

Uskalla kurottautua apua kohti, kun tarvitset sitä. Uskalla kysyä, mitä muut sinun tilasta näkevät. Uskalla pyytää ja sanoa, ettet nyt selviä yksin. Se ei vie pois ammatillisuuttasi eikä osaamistasi. Se osoittaa, että olet inhimillinen ja sinullakin on kapasiteettisi rajat niinkuin meillä kaikilla. Että on viisautta pysäyttää, kun jotain on liikaa tai liian vähän. Ettei aja laput silmillä kaasu pohjassa ilman ajokykyistä kuskia ainakaan liian pitkään.

Apua kohti kurottautuminen kertoo, että olet rohkea pelossasikin. Hauraanakin.

Korona-ajan paine ja kuormitus tuntuu nyt monella. Kun helpotusta näkyy, kuormalle on tilaa purkautua. Moni ammattilainen on venynyt paljon. Monen asiakaskunta on jo pitkään oirehtinut ja se on vaatinut ammattilaiseltakin osansa.

Jos kuorma tuntuu liian suurelta, kuuntele sitä. Ehkä se onkin. Ehkä onkin aika vetää käsijarrusta hetkeksi ja kurottautua itse apua kohti. Levähtää hetki toisen kannattelussa.