Kirjoittaja Anne-Mari Jääskinen
Kun hoksaa olevansa hukassa, on jo puolitiellä kohti oikeaa suuntaa
Jokainen meistä on joskus vähän eksyksissä, hukassa ja hämmennyksissään.
Eniten ehkä nuori, joka itseään etsii. Koittaa löytää oman polkunsa pään sen metsän seasta, jossa on siihen asti kasvanut.
Koska haluaa olla oma itsensä. Ihan omanlaisensa. Kasvatuksesta huolimatta ja juuri siitä johtuen. Hän repii itseään irti, koittaa tuota suuntaa ja sitten vähän tätäkin. Ei aina niin parhaita tai hyvää tekeviä, mutta suuntia kuitenkin.
Eksyy, kunnes sitten jossain kohtaa taas löytyykin. Löytää eniten itse itsensä. Ja antaa itsensä tulla löydetyksi.
Niin me aikuisetkin etsimme alati omaa suuntaamme. Sillä suunta vaihtuu kesken matkanteonkin. Huomaammekin, ettei tämä olekaan enää hyvinvointiani lisäävää. Että nyt ollaan menty jo vähän väärään suuntaan tai päämäärä muuten vain on hukassa.
Kun hoksaa olevansa hukassa, minkä tahansa asian kanssa, vaikka kuinka olisi tiennyt paremmasta, on jo puolitiellä kohti oikeaa suuntaa.
Kun uskaltaa myöntää itselleen, että hukassa ollaan, antautuu vähän jo löytymisellekin. Sille, että voi löytää itsestään taas vähän jotain uutta, uusia oivalluksia, uusia suuntia kulkea. Myöntää olevansa hukassa on vähän kuin olla löydettävissä.
Täytyy eksyä, jotta voi taas löytyä.